Syksyllä, vajaa viitisen kuukautta sitten lähdin kimpsuineni, kampsuineni ja oppilaineni evakkoon tappotuomion saaneesta yläkoulun tiloista. Evakkopaikaksi osoitettiin urheilutalo ja sen tatamisali. Aivan tuntemattomaan taloon tai tuntemattomien ihmisten joukkoon en tullut, sillä olihan taloa tullut kulutettua liikkujan ominaisuudessa sekä ennen että jälkeen remontin.

Pian urheilutalolle taloksi asetuttuani huomasin kerran tatamin reunalle jääneet Reino-tossut. Päättelin tossujen kuuluvan puheenjohtaja-Erkille.

Syksyn mittaan minua kysyttiin puheenjohtajan tehtävään. Kiertelin ja vastustelin, sillä olihan noita syitä: tehtävään olisi ainakin puoli tusinaa minua pätevämpää tai sopivampaa, minulla on pienet lapset, vapaa-aikaa pitäisi käyttää treenaamiseen jne. Silti tehtävä myös kiinnosti ja myönnyin – varmaankin autuaan tietämättömänä, mitä kaikkea homma toisi tullessaan.

Tätä kirjoittaessani ovat puheenjohtajan tossut olleet virallisesti viikon jalassani. Vähän isoilta ne tuntuvat ja vaikeilta ohjata ainakin talven liukkailla nollakeleillä, mutta luotan siihen, että niin jalka kuin tossutkin muotoutuvat toisiinsa sopiviksi sisäänajon jälkeen siinä missä joulukuun alussa hankkimani Asicsin DS-Traineritkin.

Pohjan-Veikko minusta tuli ensimmäisen kerran vuonna 1986 ollessani 11-vuotias suunnistajanalku. Sittemmin seura ja sen ihmiset antoivat hyvän kasvualustan harrastukselleni seuraavien yhdentoista vuoden ajan tarjoten opastusta, kannustusta, yhdessäoloa, elämyksiä, voittoja ja häviöitä.

Suunnistuskauden 1997 päätyttyä alkoi osaltani kiertolaisaika, kun vaihdoin toiseen keskipohjalaisseuraan. Sittemmin kiertolaisuuteeni kuuluivat vielä vuodet 2001-2003 satakuntalaisen suunnistusseuran paidassa, 2004-2009 eteläpohjalaisseurassa ja vielä kolme kautta Veiskonluoman tuonpuoleisessa seurassa. Silti oli selvää, että jossain vaiheessa siirtyisin suunnistajana takaisin kasvattajaseuraani ja ikäänkuin tuntuman säilyttämiseksi sanoin maantiehölkkien ilmoittautumisten vastaanottajille seurakseni KP-V:n.

”Vieläkö kilpailet?”, minulta kysytään silloin tällöin. Hyvä kysymys, mutta väärin asetettu. Kysymyshän pitää sisällään oletuksen, että jossain vaiheessa kilpaileminen loppuisi. Lopettamista ei ole näköpiirissä enkä ymmärrä muutenkaan, miksi kilpaurheilu olisi vain jonnekin lapsuuteen, nuoruuteen tai varhaiseen aikuisuuteen kuuluva juttu. Aion kuulua jatkossa sekä KP-V:n toppatakki- että (veteraani)urheilijakaartiin.

Vaikka olen usean seuran toimintaa nähnyt vuosien mittaan ja korteni talkoiden, kisajärjestelyjen ja muiden pikkuhommien osalta koettanut seuratoiminnan kekoon kantaa, pientä on osallistumiseni ollut ollut moneen KP-V:n työmyyrään verrattuna. Seuran hallituksessakaan en ole ollut aiemmin, joten puheenjohtajaksi ja toppatakkiosastoon tulin puskasta pelkän luottamuksen turvin. Kiitos siitä. Työ tekijäänsä neuvokoon.