Iloa ja kiitosta liikkeelle

Tänäänkin sadattuhannet lapset, nuoret ja aikuiset viettävät vapaa-aikaansa urheiluseuratoiminnan parissa. Jälleen arkityön, koulun ja päiväkodin jälkeen osa meistä saa mahdollisuuden onnistua maalinteossa, kuulla kiitoksen mukavasti järjestetystä tapahtumasta, kokea iloa nähdessään oman valmennettavan onnistuessa harjoitteessa, jota on kymmeniä ehkä satoja kertoja yritetty aikaisemmin. Ilo ja onnistumiset motivoivat sekä luovat positiivista ilmapiiriä ja sellaisessa ilmapiirissä jokainen viihtyy.

Mikä siis onkaan tärkeämpää urheilussa, kun positiivinen ilmapiiri? Tuskin mikään. Ja hienoa siinä on se, että jokainen meistä voi seuratoiminnassa vaikuttaa tunnelmaan, joka vallitsee seuran arjessa. Toisten huomioiminen, kuuntelu, kiittäminen ja kannustaminen ei maksa mitään ja aina voi olla varma, että jossain vaiheessa kiitosta saa itsekin.

Mikä motivoi liikkumaan ja kuinka intohimo urheiluun säilyy?

Urheilun ja liikkumisen motiivit ovat hyvinkin yksilöllisiä ja nykypäivään kuuluu myös urheilun ja liikunnan terveysvaikutuksien korostaminen. Yhä useammalle aikuiselle hiipuneen liikuntaharrastuksen uudelleen aloittamisen motiivina ovat terveydelliset syyt. Siitä huolimatta uskon, että liikunnallinen elämäntapa ja aktiivinen harrastus vaativat ennen kaikkea positiivisia ja tunnepohjaisia kokemuksia, muun muassa onnistumisia ja iloa. Sen sijaan, että haluaisin kannustaa ihmisiä liikkumaan terveytensä vuoksi, toivon jaksavani innostaa ystäviäni ja lapsiani etsimään itselleen liikunnallisen harrastuksen, joka tuottaa iloa ja hyvää mieltä. Liikuntakulttuurimme ja harrastusmahdollisuudetSuomessa ovat niin monipuoliset, että en usko kenenkään tarvitsevan liikkua sellaisen lajin tai liikuntamuodon parissa, joka ei myös tuntuisi hyvältä.

Parhaimmillaan ilon ja innostuksen itse urheiluun – tiettyyn peliin tai lajiin – aistii seuraamalla lapsia. Lapsia, jotka ovat innostuneet itselleen mielekkäästä lajista saa repiä pois kentiltä ja halleista. Tämä on mielestäni avainasioita myös huipulle tähtäävässä urheilussa – intohimo ja halu oppia uutta. Lapsia ja nuoria ohjatessani tai valmentaessa olen usein käyttänyt lukuisia tunteja pohtien uusia harjoitteita, laatinut suunnitelmia tulevalle kaudelle, selvittänyt hyviä harjoitusvastustajia jne.

Edellä mainitut ovat kaikkia tärkeitä asioita, mutta uhraammeko aikuisina näihin asioihin joskus liikaakin aikaa? Jospa käyttäisimmekin enemmän aikaa pohdintaan, että miten voimme tukea ja vahvistaa urheilusta kiinnostuneen lapsen intohimoa, omaa halua kehittyä ja oppia uutta. Olisiko silloin tarvetta varmistaa lapsille enemmän aikaa omaehtoiseen pelaamiseen, juoksemiseen, temppuiluun hyvissä olosuhteissa? Tarjota välineitä ja tiloja siihen, että intohimon täyttämät lapset saisivat todella toteuttaa itseään ilman aikuisten laatimia sääntöjä ja aikarajoja? Tietenkin lapset saavat toteuttaa itseään myös jokaisessa ohjaamassamme harjoituksessa, mutta luommeko kuitenkin välillä turhia rajoja huippuunsa organisoidulla toiminnalla?

Oikeaa vastausta minulla ei ole, mutta haluan oppia lisää intohimon herättämisestä ja säilyttämisestä sekä omaehtoiseen harjoitteluun kannustamisesta. Onko sinulla hyviä vinkkejä, jos on, niin kiitoksen kera otan ne vastaan.

Tätä kirjoitusta kirjoittaessa alkaa oma intohimoni herätä. Ulkona paistaa aurinko, nurmi viheriöi, huoneen nurkassa lojuu eilisistä peleistä likaiset jalkapallokengät. On aika hypätä intohimon maailmaan, pukea Brasilian maajoukkueen pelipaita numero 9 päälle ja lähteä puistoon harhauttelemaan kavereita sekä yrittämään saksipotkua.

Kiitokset kaikille vapaaehtoisesti (ja puolipakollakin) seuratoiminnassa mukana oleville äideille, isille, mummoille ja vaareille – ilman teitä ei olisi urheiluseuratoimintaa!!

Intohimoista kesää toivotellen,

Timo 35 v.

Timo Simonen, projektipäällikkö, Hyvä Seura -hanke, SLU
timo.simonen@slu.fi, 040-5566260

Mielenterveyttä seurahengestä

Mitä on elämä ilman urheilua? Urheilu on suurelle osalle ihmisistä keskeinen mielenkiinnon kohde. Sen avulla irrottaudutaan hetkeksi stressaavista työmurheista ja saadaan tunne-elämyksiä. Tämän kaiken voi saada, vaikka ei itse aktiivisesti harrastaisi urheilua. Urheilusta on tullut merkittävä viihdeteollisuuden alue. Urheilutapahtumat välittyvät median kautta reaaliajassa ja vedonlyöntimahdollisuudet moninkertaistavat tapahtumien draama-arvon. Kulutusyhteiskunnassa penkkiurheilustakin on tullut kulutustavaraa. Jotkut urheilulajit ovat nykyisin elämystuotteita, joiden arvo mitataan markkina-arvoina. Myös huippu-urheilijoilla on markkina-arvonsa, mikä näkyy surullisella tavalla joskus vielä urheilu-uran päättymisen jälkeenkin. Traagisilla kohtaloilla on vaihtoarvonsa, mutta on mustavalkoista syyttää ainoastaan sensaatiomediaa hyväksikäytöstä. Jokainen meistä päättää itsenäisesti, mitä haluaa lukea. Omilla valinnoilla voidaan vaikuttaa myös tarjonnan sisältöön.

Vaikka huippu-urheiluun silloin tällöin liittyy negatiivisia lieveilmiöitä, ei liikunnan eikä urheiluseuratoiminnan positiivisia terveydellisiä, psykologisia ja sosiaalisia vaikutuksia voi kukaan kieltää. Liikunnan eri muodot, joitakin eliittilajeja lukuun ottamatta, ovat yksilön ja yhteiskunnan kannalta katsottuna erittäin edullisia terveyden edistämisen muotoja. Säännöllinen liikunta vaikuttaa mielialaa kohentavasti, stressiä lievittävästi, ja on tutkimustuloksia, joiden mukaan liikunnalla on saatu masennuksen hoidossa yhtä hyviä tuloksia kuin lääkehoidolla. Liikuntaan ja urheiluun liittyvä positiivinen stressi tulee esille mielekkäinä itsensä voittamisen kokemuksina. Vaikka lenkille lähteminen voi joskus syksyn pimeydessä tuntua vastenmieliseltä, palkitsee liikunnan jälkeinen olotila aina kävelijää tai hölkkääjää. Itse muistan elävästi ensimmäisen maratonini kymmenen vuoden takaa. Kova, omia rajoja hipova puolen vuoden treeni muuttui Helsingin kaduilla hölkätessä huippukokemukseksi. Vaikka aika (4.42) ei päätä huimannut, tunsin juoksun jälkeen, että olin tehnyt jotakin ainutlaatuista ja voittanut aimo annoksen lisää itsearvostusta. Uskon, että saman kokivat ne sadat ensikertalaiset, jotka polvet notkuen ylittivät maaliviivan.

Vaikka liikuntaan ei tarvita urheiluseuraa, on urheiluseuraan kuulumisella monia merkityksellisiä puolia. Psykologiset merkitykset liittyvät lapsen ja nuoren persoonallisuuden kehitykseen ja kasvatuksellisiin tavoitteisiin. Organisoidulla valmennus- ja ohjaustoiminnalla voidaan edistää kehittyvän yksilön itsetuntoa ja itsekontrollia ja opettaa häntä myös suhtautumaan pettymyksiin hyväksyvällä tavalla. Ryhmässä toimiminen edistää sosiaalisuutta ja erilaisuuden hyväksymisen kautta myös suvaitsevaisuutta. Yksilöllisyyttä korostavana aikana aktiivisella seuratoiminnalla on erittäin suuri yhteisöllisyyttä ja sosiaalisen tuen tunnetta vahvistava vaikutus. Nämä psykologiset ja sosiaaliset ominaisuudet ovat juuri niitä, joilla kuvataan hyvää mielenterveyttä.

Pelkkä urheiluseuraan kuuluminen ei tietenkään takaa sitä, että lapsesta tai nuoresta kehittyy tasapainoinen aikuinen. Seurannan toiminta ja toiminnassa mukana olevat ihmiset ovat ratkaisevassa asemassa. Hyvä seurahenki syntyy vuorovaikutuksen ja terveen arvoperustan pohjalta. Hyvää seurahenkeä edistävät ainakin seuraavat tekijät:

• Tahto yhteistyöhön
• Mahdollisuus saada vastinetta odotuksille
• Hyvät ihmissuhteet ja lojaalisuus
• Paljon vuorovaikutusta
• Infon kulun toimivuus
• Luja usko yhteisen päämäärän toteutumiseen
• Yhteisöllisyys, ei klikkejä
• Seuraylpeyden edistäminen lajista riippumatta
• Halukkuus vastuunottoon ja riittävästi toimintarooleja
• Toiminnan sujuvuus – ei turhaa byrokratiaa
• Sopimusten pitävyys
• Urheilullisten, kasvatuksellisten ja sosiaalisten tekijöiden tasapaino

Näistä asioista jokainen urheiluseuran jäsen on vastuussa. Seuran johdolla on tietenkin paljon vaikutusvaltaa näissä asioissa, mutta loppujen lopuksi jokainen voi sanomisillaan ja tekemisillään vaikuttaa seurahengen kehittymiseen joko myönteiseen tai kielteiseen suuntaan. Samalla jokainen on välillisesti vastuussa myös siitä, miten seurassa edistetään lasten ja nuorten tervettä kehitystä ja kaikkien seuraihmisten mielenterveyttä.

Esa Nordling
psykologi, projektikoordinaattori
Pohjanmaa-hanke

Anna tilaa — seuratoiminta kasvatuksen tukena

Kentän laidalta on kiva kuunnella ääniä ikään kuin ne eivät kuuluisikaan vain peliin. Koripallovalmentaja Vesa Ihanaisen joka kolmas huuto junioreille kuului: ”Anna tilaa”. Silloin se tarkoitti, että ei rynnätä päin hyökkääjää, ei rikota, vaan puolustetaan maltilla. Jälkeenpäin olen miettinyt tuon huudon toimivuutta laajemminkin.

Usein sanotaan, että urheilu on hyväksi, kun nuoret ovat ainakin poissa pahanteosta. Onhan sen vähän kiusallista, kun tutkijat sanovat, että joukkueurheilua harrastavat nuoret tupakoivat enemmän, juovat enemmän tai nuuskaavat enemmän kuin joukkueissa pelaamattomat. On pakko kysyä kaksi kriittistä kysymystä; ensiksi aiheuttaako joukkueurheilu nämä ilmiöt ja toiseksi eikö meillä ole mitään positiivisempaa sisältöä liikuntakulttuurille, kuin olla poissa paheista.

Ensimmäiseen on helppo vastata. Ei joukkueurheilu aiheuta nuorten käytöstapoja, vaan pelaavat nuoret sattuvat usein olemaan aktiivisia ja uteliaita hyvässä ja pahassa. Olisi parempi verrata urheilevia niihin nuoriin, jotka ovat yhtä paljon kodin ulkopuolella, mutta jotka eivät urheile. Jos vielä silloin urheilevat tupakoisivat enemmän, olisi syytä haettava seurasta.

Onhan liikunnan keskusjärjestöillä toki moniakin terveyttä edistäviä kampanjoita. Mutta käytännössä asiat eivät ratkea sillä, onko seuran toimiston seinällä uusia julisteita, vaan miten seuran omat mannekiinit, siis ohjaajat, valmentajat ja urheilijaesikuvat toimivat itse. Onneksi tässä suhteessa kehitys on hyvä. Kymmenen vuoden aikana on jo tapahtunut paljon, entistä useammin tapaan valmentajan, joka miettii näitä asioita omakohtaisesti.

Toinen kysymys on ehkä nykyisin vieläkin ajankohtaisempi. Miksi osallistua seuratoimintaan, mitä seura antaa jäsenilleen ja mitä sen antaa yhteiskunnalle. Tässä valmentajamme Veskun suosikkihuudon merkitys laajenee. Kun perheet ovat nykyisin paljon pienempiä kuin ennen, kun ihmisten kodeista on tullut tarkasti rajattuja alueita, jonka raja ylitetään yleensä vain kutsusta ja kun monista eri syistä vanhempana olemisessa tuntee moni riittämättömyyttä, seuratoiminta antaa tilaa.

Tilaa kasvaa

En oikein hirveästi jaksa kuuluttaa rajoja kasvatukseen vaikka en rajattomuutta kannatakaan. Puhun mieluummin kasvamisen tilasta. Puhun ajasta, paikasta, turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Kasvava nuori tarvitsee sitä, että asiat toistuvat säännöllisesti, aikuiset ovat tavoitettavissa ja että he ovat läsnä olevia. Säännöllinen, toistuva osallistuminen tarjoaa tätä kasvun tilaa.

Lapset ja nuoret eivät tarvitse sitä, että ryntäämme sääntöinemme ja kasvatusinnossa päin jokaista heidän uutta liikkuaan. Riittää, että annamme tilaa hyökätä kohti kasvua, itsenäistymistä, vastuun ottoa. Tietysti se yritys kohti kasvua menee joskus rynnimikseksi ja joudumme viheltämään hyökkääjän virheen. Mutta jos viheltelemme jokaisesta omaperäisestä liikusta, menee hommasta luovuus.

Liikunnalla on kasvun tukemisessa lähes rajattomat mahdollisuudet. Voimme samaan aikaan antaa lapselle ja nuorelle mahdollisuuden löytää oman fysiikkansa rajat, kasvattaa itseluottamusta, oppia toimimaan ryhmässä, oppia odottamaan, sietämän pettymyksiä ja tekemään työtä menestyksen eteen. Ja vielä voimme ketään leimaamatta antaa erityistä tukea esimerkiksi niille lapsille tai nuorille, joiden kotona ei syystä tai toisesta juuri nyt oikein jakseta.

Entä kilpailu — kasvattaako vai kaventaako?

Jos panisimme vastakkain kilpailuhenkiset ja kasvatushenkiset, voisimme kuulla tiukkaakin vääntöä tyyliin ”kuka tänne tulee piirileikkejä varten, kyllä nämä pojat on tulleet voittamaan”, ”jokaisella on vietti voittaa, eikä nämä jaksa tänne tulla, jos ei pelata tosissaan” ja toisaalta ”tärkeintä on oppia kunnioittamaan toisia ja toimimaan ryhmässä” tai ”liian aikainen kilpailu kaventaa kehitystä”.

Oma ajatteluni yrittää yhdistää näitä kahta näkökulmaa luovuuden ja leikin käsitteiden kautta. Kilpailu sinänsä ei ole hyvä tai paha. Jo alle kouluikäisten kanssa erilaisia temppukilpailuja voi yhdistää harjoitteisiin, joilla vasta rakennetaan koordinaatiota. Kysymys on siitä, ymmärrämmekö kilpailun leikkinä ja luovana toimintana. Luovuuttahan se on, että aikuiset miehet voivat käyttää koko illan yhdellä pallolla leikkimiseen ja lattiaan maalatut viivat määräävät sen kuka voi tehdä mitäkin ja kuinka kauan!

Vakavakin kilpailu perustuu koko yhteisön luovaan leikkiin siitä, että rautakuulan saattaminen yhdellä kädellä kauemmas kuin toiset pystyvät, on äärimmäisen tärkeää. Niin tärkeää, että toisella puolen maapalloa sopivana päivänä osuneelle onnistumiselle rakennetaan liikenneympyrään muistomerkki. Siinä on osoitus meidän yhteisestä kyvystämme luovaan leikkiin.

Lopuksi

Kaustisen Pohjan-Veikot teki luovan liikun lähtemällä yhteistyöhön Pohjanmaa-hankkeen kanssa. Erityisen iloinen olen siitä, että ensimmäisen kumppanuussopimuksen liikunnan puolella saimme tehdä seuran kanssa, joka on laaja-alainen, kasvattava, koko kuntaa palveleva ja samalla myös puhtaan urheilullisin mittareinkin menestyvä. Muuttuvassa maailmassa menestys on yhä enemmän kiinni luovuudesta, kyvystä luoda merkityksiä — ja ymmärryksestä antaa tilaa kasvulle. Kasvuun ei voi pakottaa, riittää kun pidetään huolta ja annetaan tilaa.

Matti Kaivosoja
ylilääkäri, projektijohtaja
Pohjanmaa-hanke